En ole itsetuhoinen, en viiltele itseäni tai käytä juurikaan päihteitä. Enkä ota turhia riskejä elämässä. Minulla ei ole historiassa "katastrofeja", jotka vaikuttaisivat päätökseen. Olen täysin normaali 30-kierteillä oleva suomalainen mies. En kehtaa tai voi asiasta juurikaan puhua kenenkään kanssa. Eikä lähipiirini osaisi edes kuvitella, että elän tällaisen toiveen kanssa. Jos päätän mennä loppuun asti ajatusteni kanssa, tulee se täytenä yllätyksenä kaikille. Olen ajatellut jättää viestin, jossa selvennän, ettei se ollut kenenkään vika. En halua, että joku syyttää siitä itseään. Vaikka kuolleena sillä tietenkään ei ole mitään väliä - minulle.

Minulla on ollut näitä ajatuksia siitä asti, kun olin teini-ikäinen. Olen joskus puhunut masennuksesta lääkärille, mutta se ohitettiin hyvin äkkiä. Sain kuitenkin 10mg annostuksen Cipralex-lääkettä. En silloin nähnyt edes terapeuttia. Aloitin kuurin ja noin 3kk päästä en kokenut mitään muutosta. Näin samaa lääkäriä tuossa välissä, mutta hän ei edes ottanut puheenaiheeksi lääkitystä. Lopetin syömästä lääkkeitä, vaikka sitä ei suositella. Olotilani ei kuitenkaan kokenut mitään muutosta. Masennukseni kuitenkin hellitti, kun sain työpaikan. Elin muutaman vuoden kuin kuningas, asiat menivät hyvin. Silloin sain ensimmäisen käsityksen, että tässä elämässä ei ole mitään järkeä. Se on vain teennäisyyttä, jossa pitää leikkiä iloista.

Olen älykäs, Wikipediassa olevan asteikon mukaan "Erittäin korkea" -asteikossa. Ei siis pidä ajatella, että olisin tekemässä tätä ajattelematta asiaa. Olen kiinnostunut tieteistä eri aloilta ja tutkin niitä lähes päivittäin. Luen myös paljon filosofiaa. Ymmärrän mitä elämä tarkoittaa ihmisille ja mitä itsemurha aiheuttaa. Mutta tästä se kaikki puristaakin. En näe elämällä arvoa. Selviäisin päivästä toiseen, mutta siitä puuttuu pointti. Kaikki mitä teen on vain tekohengitystä, kunnes kuolisin normaalisti. Suurin osa tapahtumista on negatiivisia, vaikka sekaan joutaa hyviä tapahtumia. Osaan iloita ja löydän ratkaisuita asioihin helposti. Minulla ei ole ongelmaa hallita varojani. Kaikki näyttää hyvältä ulkopuolisen silmin.

Minulla on iso nippu kavereita. Jos heitä nyt voi kavereiksi kutsua. Luokittelisin heidät enemmän luokkaan, joiden kanssa vietän aikaa. Kuitenkaan kukaan ei minua oikeasti ymmärrä. Kenelläkään ei ole samanlaisia mielenkiinnon kohteita. Internetissä toki samanmielisiä ihmisiä riittää. Olen tavallaan suosittu myös tietyissä piireissä, minua ihaillaan ja minulle puhutaan paljon. Se johtuu siitä, mitä osaan ja mitä teen. Se kaikki kuitenkin on valetta. En näiden ihmisten oikea kaveri ole, enkä heitä ikinä tapaa. Joten en juuri anna sille arvoa.

Varsinaista suunnitelmaa kuinka toteuttaa itsemurha minulla ei ole, vielä. En ole kiirehtimässä sen kanssa. Kuitenkin haluan sen olevan kivuton. Lääkkeiden suhteen olen hieman puolivaiheilla. Olen lukenut, kuinka monet ovat epäonnistuneet siinä. Kuitenkin ymmärrän kemiaa ja saisin varmasti tehtyä koktailin, josta lähtee varmuudella henki. Ongelma onkin annostuksissa. On hyvin vähän tietoa, mikä on riittävä annostus. Aseen saaminen on myös hankalaa.

Aikaisemmin jo sanoin, että elämällä ei ole pointtia. Mutta miksi näen, että itsemurha on ainoa vaihtoehto? Ehkä sitä voisi kutsua häpeäksi. Tiedän oma vahvuuteni ja tiedostan olevani monellakin osa-alueella pätevämpi kuin monet ihmiset. Silti koen, että olen arvoton, en pysty antamaan ihmisille mitään. Lähinnä en tiedä yhtään syytä, miksi jatkaa elämää. Joten en voi perustella jatkavani sitä. Yksinäisyys on myös iso osa päätöstäni. Työttömyys voi myös olla yksi osatekijä. Olen yrittänyt pitkään saada jotain mielenkiintoista tekemistä. Toisaalta en edes halua töitä. En ainakaan halua tehdä jotain, jossa joka päivä herään vitutukseen. Itsemurha poistaa nämä kaikki murheet.

Mutta en ole vielä täysin luovuttanut. Jos joku saa minut vakuutettua toisiin aatoksiin, niin kaikki kunnia hänelle. Yksi syy blogin perustamiselle olikin yrittää saada apua. Otan yhteyttä paikalliseen terveyspalveluun ja kerron aikomuksistani. Saatan sitten tavata jonkun terapeutin. Kuitenkin jos jonkun lainen hoitosuhde syntyy, kieltäydyn kaikesta lääkityksestä. Syyni ei muutu pään kemian sotkemisella. Ja mikäli mieleni muuttamiseen tarvitaan sen turruttamista, niin mitä helvetin järkeä siinäkään on? Mutta näistä kokemuksista ajattelinkin kertoa. Ehkä tämä palvelee, jotain joka on taistellut samanlaisten ajatusten kanssa, tai sitten ei.